keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kirjojen lumoissa

Olen lukenut sen kokonaisuudessaan. Zero Waste Homen. Itse asiassa jo yli kuukausi sitten. Samaa haipakkaa kahlasin tänä kesänä läpi Laura Honkasalon Nuukaillen -teoksen ja vielä, kun se puolivahingossa kirjastossa eteeni sattui, Colin Beavanin Ekoelämää Manhattanilla.

Sanon sen taas. Tajuntani on räjähtänyt. Jälleen kerran. Ja tietenkin on.

Itse asiassa se jatkoi räjähtelyään koko näiden lukemisten ajan, ZWH:ssa oli jossain vaiheessa niin paljon sulateltavaa, että pidin taukoa ja harkitsin jo, etten luekaan sitä loppuun, mutta juuri silloin sain Nuukailun kirjastosta, ja saatoin tasapainottaa näillä teoksilla toisiaan.

Ajatuksiani teoksista:

Zero Waste Home, täysin jätettä tuottamaton elämä, on ajatuksena ja elämäntapana tietenkin yksi tämän blogin inspiraationlähteistä. Sen, ja samannimisen blogin kirjoittaja Bea Johnsonin elämäntapa on esitelty jo Edward Humesin Garbologyssa, joka taas on tämän blogin olemassaolon syy. ZWH on siis ollut lukulistalla pitkään, ja kerran se minulla jo olikin lainassa, mutta silloin joku ehti varata sen, ennen kuin pääsin kunnolla lukemisen alkuunkaan.

ZWH on jätteettömän elämäntavan käsikirja. Bea Johnson perheineen eli vielä ennen vuotta 2008 amerikkalaista unelmaa. Perhe yksinkertaisti elämäänsä aluksi väliaikaisesti, mutta vähemmällä eläminen toi mukanaan yllättävää lisäarvoa. Lisäksi ympäristöasioihin perehtymisen tuoma huoli maapallosta kasvoi niin Bean kuin hänen aviomiehensä mielissä - ja pyrkiminen nollajätettä kohti sai alkunsa.

Kirjassa esitellään eri huoneet ja elämänalueet, ja ne tavat, joilla nämä huoneet ja toiminnot (keittiöstä ja kylpyhuoneesta lasten koulunkäyntiin, kodin ulkopuolella liikkumiseen ja juhlapyhiin) saatetaan jätettä tuottamattomiksi. Perheen tarina integroidaan näihin aihepiireihin. Kuten yllä jo vihjailin, paketti on melko raskas informaatiopläjäys. Koin sen aikana paljon syyllisyyttä, huolta ja muutosvastarintaa.

Kuitenkin kirjan järjetön määrä vinkkejä ja ohjeita on jo nyt johtanut minut muuttamaan monia asioita arjessani. Kirjoitan niistä erikseen, koska omistan tämän postauksen kirjoille.

Nuukaillen - kuinka pelastin lompakkoni ja maailman on toimittaja Laura Honkasalon teos, ja sanan monessa merkityksessä kotikutoinen verrattuna ensin mainittuun teokseen. Jätteitä Honkasalon teos ei niinkään käsittelekään. Pikemminkin kyse on tavaranahneuden suitsimisesta ja vanhojen säästäväisyysniksien kokoelmasta. Kirja on omakohtainen ja kerronta etenee sikäli arkisten, tuttujen kuvioiden kautta, että lukeminen on hyvin helppoa. Suurena vanhojen aikojen ystävänä myös historialliset lainaukset miellyttävät minua kovastikin. Honkasalon persoona näkyy teksteissä - en itse esimerkiksi samastu kaikkiin hänen tavaranhimohinsa ;) mutta eräänlainen käsikirja tämäkin on. Molemmissa kirjoissa on sikäli rutkasti erilaisia ruoka- ja muita ohjeita, että niiden omistaminenkaan ei olisi hullumpi idea.

Ekovuosi Manhattanilla on jo vanhempi teos, ja siinä kenties liikuttavinta on, että Colin Beavan lähti karsimaan elämästään ekologisesti katsoen haitallisia tapoja ikään kuin soitellen sotaan mennen - ei ollenkaan yhtä sotilaallisen systemaattisesti, kuin madame Zero Waste Home. EM on täynnä ihanaa, arkista törmäilyä, kun jätteettömän elämän ensimmäinen vaihe on mm. se, että Colin ei tiedä, mihin niistää nenänsä tai vaipoittaa lapsensa, päätyy käyttämään kertakäyttöisiä tuotteita tällä ensimmäisellä kerralla, mutta lopulta löytää tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen oikean vastauksen. Colinin nykyisiä ajatuksia ja hänen perheensä kuulumisia voi lueskella englanniksi hänen kotisivultaan. Ekovuosi Manhattanilla sisältää suorastaan hykerryttäviä ekologisuuden ja arkielämän kohtaamisia ja valtavia määriä pohdintaa ihmisen paikasta, oikeuksista ja tarkoituksesta maapallolla. Siihen on kirjoitettu myös paljon kipeää faktaa siitä, mitä maapallolle on todella tapahtumassa.

Ja se ei ole ollenkaan kaunista.

Luin muuten kesän alussa myös jo aiemmin mainitsemani Nälkä ja yltäkylläisyys -teoksen, joka ei sekään ole kovinkaan toivoa antava, mutta valaiseva kyllä. On aika hurja fiilis, kun lukee jokseenkin vaikeita asioita, pikkuhiljaa omaksuu ja ymmärtää lukemansa, ja huomaa myös, että kaikki uusi ja opittu muokkaa omaa käsitystä asioista. Tieto lisää tuskaa, sanotaan, mutta onneksi se välitön piikki, jonka uudet ja shokeeraavat faktat tuovat, lakkaa ennen pitkää, hitaasti, särkemästä. Itse asiassa tieto ei lisääkään tuskaa: informaatio lisää. Mutta kun informaatio muuttuu tiedoksi, tapahtuu parhaassa tapauksessa jotakin paljon upeampaa. Kun toimintakyky elpyy shokin jälkeen, yksilön luovuus alkaa askarrella uusien, opittujen asioiden parissa ja silloin käynnistyy muutos. Parhaassa tapauksessa tämä muutos auttaa yksilöä elämään uudella tavalla, joka on paitsi tyydyttävämpää hänelle itselleen, myös potentiaalisesti vaikuttaa maailmaan parantavasti.

Enkä ole vielä lopussa. Lukulistalla on ainakin minimalismin perusteos, jo varsin vanhaa filosofiaa esittelevä Thoreaun Walden, sekä Beavanin että Johnsonin teoksissaan mainitsema Michael Braungartin Cradle to Cradle - Remaking the way we make things, ja Onni Tonkijankin blogissaan arvostelema, järisyttävältä vaikuttava Weismanin Maailma ilman meitä. Omassa kirjahyllyssäni luuraa myös Susan Freinkelin Plastic: A Toxic love story - ikään kuin en olisi muovien suhteen jo tarpeeksi paranoidi...

Jatkakoon tajunta räjähtelyään.


maanantai 7. syyskuuta 2015

Mitähän mulla on päällä?

Syksy on tullut, ja niin myös uusi kapselivaatekaappi.

Olen huomannut karsitun vaatevalikoiman ja kapselivaatekaapin käyttämisessä hupaisan ilmiön. Nyt kaikki vaatteeni ovat sellaisia, että ne tuntuvat hyvinkin "omilta" ja tutuilta. Tämä johtaa siihen, että ei koskaan ole oloa, jonka muistan eritoten teini-iästä - että on päällä jotakin, mitä ei voi olla miettimättä koko ajan, koska ei ole oikein varma, onko se "hyvä".

Tämän myötä olen niin rento ja oma itseni, että en oikein meinaa edes muistaa, mitä minulla on päällä. Pitää oikein vilkaista alaspäin, jos joku kehuu jotakin, tai yleensäkin kehut aiheuttavat vähän sellaisen "jaa mikä", koska vaatteeni ovat minulle itselleni niin tuttuja ja luontevia, ja pidän niistä niin paljon, että on vähän niin kuin vaatteita ei olisi olemassakaan. Olen pohdiskellut tätä luonnoslehtiööni lokakuussa 2013, kun tein jotain jännittävää. Silloin tuntui tärkeältä myös, miltä näytän:



Ja ohoi, kuinka niukka uusin kapselini on - nyt, vaikka takit, korut ja kengätkin laskettaisiin, luulisin, että P333 -hengessä määrä ei ylitä 33:a kuin ehkä parilla-kolmella artikkelilla. Niukalla vaatekaapilla harjoittelusta on selvästi ollut hyötyä. Suoraan sanottuna tätäkin määrää katselin sitä valitessani vähän oudoksuen: onpa paljon vaatteita, edelleen! Mutta tämä, että ne kaikki tuntuisivat omilta - siis tuntuivat jo kesäkapselissa olevat - en osannut ennustaa.

Olen myös lopultakin uskaltanut kierrättää valkoiset vaatteet, joita en voinut pestä kuudessakympissä. Minulla on aikapäiviä ollut niin vähän valkoista pyykkiä, että koneellisen kertymistä on pitänyt odotella loputtomiin, ja valkoiset vaatteeni ovat siis lojuneet pyykkikorissa jopa kuukausia. Nyt voin pestä ne lakanapyykin joukossa, joten kaikki pääsevät kiertoon ja käyttöön säännöllisesti.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Nerokkaita hoitoniksejä uusille ja vanhoille nahkakengille

Ostin muutaman viikon sisään kahdet uudet kengät. Viime vuonna ostin kengät Viron-reissulla. Uusi minimalistinen makuni, eli vaatimus klassisista, monen kanssa yhteensopivista jalkineista teki etsinnästä tuskaisen pitkän operaation. Samassa ajassa, kun matkaseuranani oleva äitini kokeili kahtakymmentä paria, minä löysin ehkä seitsemät. Lopulta jotakin kivaa kuitenkin osui kohdalle; tumman beigensävyiset mokkaiset nauhakengät, joissa oli hyvin litteät pohjat, ja jotka käytännössä tuntuivat siltä, ettei niitä ollut olemassakaan, niin keveät ja ohuet ne ovat. Keveydellä on kuitenkin hintansa: kengät ovat nyt, toisen kesänsä jäljiltä, jo aivan kuluneet, pohja on kulunut niin, että sen ilmataskut ovat paljastuneet, ja materiaali on puhki jo yhdestä kohtaa, ja pian olisi monesta muustakin, jos kenkien käyttöä jatkaisin. Tasainen pinta ei oikein salli paikkaamistakaan.

Päätin siis pelata tänä syksynä varman päälle ja ostin ensi kevättä ja kesää ajatellen kengät, joiden toivon kestävän mahdollisimman pitkään. Toinen valintaperuste oli löytää jotakin samanlaista, kuin ne hajoamispisteessä olevat, koska niitä kuitenkin rakastin. Elämäni ensimmäisiä "replace" - tai korvaus- - -kokemuksia - minimalistinen ilmiö, jossa ostetaan hyvän tuotteen tilalle vastaava tai parempi, mutta joka tapauksessa samaa virkaa toimittava. En löytänyt beigeä, enkä ruskeaa, mutta punaista löysin.  Uskaltauduin tilaamaan kengät nettikaupasta. Käännyin Eccon puoleen, koska Sanna ilmiantoi taannoin ko. merkin ekologisena. Minullakin on Eccosta hyvä kokemus, kaapissani ovat edelleen ko. firman valmistamat urheilulliset vapaa-ajankengät ehkä noin vuodelta 2001, ja ne ovat aivan ehjät. Toivottavasti nyt ostamani klassiset jalkineet kestävät yhtä kauan! Hintakaan ei päätä huimannut, kun siitä oli höylätty puolet pois. Valitsin tarkoituksella myös paksumman pohjan ja materiaalin. Niin ihanaa kuin edellisten kenkieni keveys olikin, se valitettavasti aiheuttaa aivan liian tiheän tarpeen ostaa uusia.

Toisetkin kengät ovat hajoamassa: heitin eilen roskiin kuusi vuotta vanhat Gomusait, jotka oli jo kertaalleen korjautettu suutarilla, joskin jo sinne mennessään niin huonossa kunnossa, ettei korjaus kestänyt kauaa. Kengät olivat linttaantuneet ja hajalla kannan takaosasta, pohjan yläpuolelta. Nykyiseen malliin The Company on korjannut mallin sittemmin kannasta korokepalalla paksummiksi. Gomusait olivat mahtavat kengät, mutta niin kalliit, etten moisia toista kertaa ostaisi, varsinkaan, kun en oikein usko sen puolen sentin paksuntamisen estävän kantapään rikkoutumista. Näitä löysin korvaamaan (toinen!) eilen Puman tennarit kirpputorilta seitsemällä eurolla.

Kun sain Eccon kengät, ne puristivat himpun verran jalkapöydän ympäriltä. Nykyään, kun kengät tehdään standardilestiin, jonkinlaista puristamista tai hankausta esiintyy miltei aina. Olen kuitenkin urani varrella oppinut muutaman kikan sekä sen, että nahkakenkä muotoutuu ylipäätään melko hyvin käyttäjän jalan mukaan.

Kengät tekivät joihinkin kohtiin jaloistani rakkoja, ja suoraan sanottuna minua kyllä jännitti, muokkaantuisivatko ne todella sopiviksi. Mutta onneksi luotin kikkaani: ensimmäisellä kerralla käytin kenkiä normaalisti noin puoli tuntia, ja ne hankasivat hiukan joistakin kohdista. Toisella kerralla käytin kenkiä parin päiän tauon jälkeen, jotta rakon alut kerkisivät parantua. Tässä tulee se kikka: kenkään laitetaan märkä, ohut sukka, esimerkiksi nailonsukka. Ne hankasivat hiukan tälläkin kerralla, mutta tuntui, kuin se olisi jo hiukan alkanut helpottaa. Kolmannella kerralla käytin kenkiä jo muutaman tunnin ajan, ja nyt ne hankasivat, mutta jo selvästi vähemmän (tässä kohtaa minua vähän jännitti, onnistunko). Mutta kas ihmettä: eilen laitoin popot jalkaani taaskin muutaman tunnin ajaksi, ja kävelinkin melko paljon, ja nyt ne alkoivat olla varsin sopivat.

Jos kengät puristavat selkeästi ja paljon, ja tuntuvat hankaavan pahasti jo ensimmäisessä sovituksessa, niitä ei kannata tietenkään ostaa ainakaan kovin suurella hinnalla, koska silloin muokkaus ei välttämättä onnistu. Mutta tällaiset pienet istumattomuudet saa kyllä tällä tekniikalla hiottua ohuehkoista nahkakengistä.

Neuvon saman tien toisenkin kikan: maihareihin tai saappaisiin tulee ajan myötä nilkan kohdalle ruttu, joka hankaa akillesjännettä. Tämän rutun saa samantyyppisellä tempulla suoraksi. Ruttuun suihkutetaan vettä sisäpuolelta, ja kengät ripustetaan varren yläreunan takaosasta roikkumaan, kunnes ne ovat kuivat. Monissa maihareissa ainakin on tarkoitukseen sopivat lenkit, ja joka tapauksessa verhonipsujen tai pyykkipoikien avulla maiharin voi saada tukevasti kiinni reunastaan asianmukaisiin naruihin. Itse olen ripustellut maihareitani pyykkitelineestä.